Jokaisella meistä tulisi olla joku, jolle voi avautua elämän vastoinkäymisissä. Kumppani, perheenjäsen, ystävä, naapuri, työkaveri, tuttu harrastuksesta. Ihminen, jolle voi sydäntään purkaa ja johon voi luottaa.

Aina tällaista ihmistä ei ole.

Ja vaikka olisi, emme välttämättä avaudu vaikeista asioista vaan jäämme niitä helposti hautomaan ja hilloamaan. Voi olla niin, että se, jonka kanssa pitäisi puhua on liian läheinen. Ehkä meistä tuntuu, että hän on vaikeasti lähestyttävä. Tai emme vaan mielestämme löydä oikeita sanoja tai sopivaa hetkeä puheelle.

Sanomattomat sanat kasvattavat hiljalleen puhumattomuuden vyyhtiä ja helposti käy niin, että vyyhti purkautuu tavalla, jota emme olisi halunneet.